Mistä noita anteroita oikein tulee...? Jos jostain Savon syämmestä esiin kuokittu kalakukkokondiittori on ehtinyt jo tammikuun aikana kahdesti rivejään blogeina raapustaa, niin kai meikäläisenkin pitää vihdoin lupaustensa mukaisesti ryhdistäytyä ja oikeasti istahtaa vaan koneensa ääreen ja antaa näppiksen laulaa.

 Miten sattuikaan että juuri nyt taustamusiikkina tv:stä pauhaa ihan sattumalta Dixie Chicksien "Not Ready To Make Nice". Jos joku ei tunne kolmen naisen yhtyeen tarinaa, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan. Itse satuin muutama vuosi sitten äitini luona käydessäni näkemään yhtyeestä tehdyn dokumentin, joka todellakin teki vaikutuksen. Noin lyhyesti kerrottuna yksi yhtyeen jäsenistä sattui hieman arvostelemaan jenkkien sotimispolitiikkaa ja siitähän seurasi aikamoinen boikottiaalto läpi country-henkisten sydänmaiden. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen yhtye teki paluulevyn ja nousi ei-countryasemien soittolistojen kärkeen mainitulla singlellään, joka taisi ihan palkintojakin saada. Biisissä minulla on pari erityistä suosikkikohtaa...ensimmäistä en taida tähän kirjoittaa, mutta toinen menee jotenkin näin;): I’m not ready to make nice, I’m not ready to back down, I’m still mad as hell and, I don’t have time to go round and round and round....

Edellinen höpötys ei tietenkään mitenkään liittynyt mihinkään, kunhan vain alkuun availin ajatuksiani. Olen palannut katsomosta kentän reunalle ja joskus jopa kentälle. Reilu vuosi ehti vierähtää jalkapalloa sivusta ihmetellen eikä se ollenkaan pahalta näyttänyt. Tosin nyt puolitoista kuukautta aktiivisesti mukana olleena tajuan sen, että pahalta näyttämättömyys ei johtunutkaan jostain hyvästä vaan ainoastaan siitä, että joutui tosiaan vaan sivusta ihmettelemään. Vuoteen mahtui silti paljon upeita futishetkiä. Tai oikeastaan puoleen vuoteen, sillä viime talven aina huhtikuulle asti vietin aika syvää kulttuuriunta viettäen aikaani lähinnä kirjallisuuden, ruuanlaiton ja leipomisen parissa. Ilman TV:tä, joka tässä vielä erikseen jonkinasteisella ylpeydellä mainittakoon. Aparaatti nykyään kyllä kalustuksesta löytyy, mutta senkin voi laittaa uudelleen heränneen jalkapalloinnostuksen piikkiin, sillä elo-syyskuussa taidettiin Suomessa järjestää jotkut futiksen arvokisat. Niitähän oli tarkoitus TV:stä seurata, mutta turha sijoitus taisi olla, sillä lähes kaikki pelit tuli katsottua katsomoperspektiivistä. Menemättä sen syvemmällä teeveettömyyden antamiin positiivisiin kokemuksiin voinen todeta arvioivani tilanteen uudelleen olympialaisten jälkeen...tosin kesällä on taas kuulemma potkupallokisat jossain päin maailmaa.

Kuinkahan minä taas syksyyn pomppasin, kun huhtikuusta piti jutustella. Silloin tuli nimittäin käytyä katselemassa niin ruotsalaista kuin norjalaista liigaa enkä vieläkään joutunut yllättymään sikäläisen liigan tasosta. Ei se kuulkaa mitään saavuttamatonta ole. Pelaajien osaamisessa selvin ero on kahdessa asiassa, jotka ovat fyysiset valmiudet ja syöttötaito. Ja se taas johtuu yhdestä asiasta eli pelaajien iästä. Kyllähän jokainen vähänkin joukkuepelejä seurannut ymmärtää sen, että 25-30-vuotias hyvin harjoitellut jalkapalloilija osaa syöttää paremmin ja jaksaa juosta enemmän kuin 16-22-vuotias pelaaja. Joten, lisääntyvien pelivuosien myötä myös taso nousee. Edellyttäen siis, että on edellytyksiä....mutta jos liigajoukkueelle, jonka taustalta löytyy satoja jäseniä ja toimijoita, käy jo ylivoimaiseksi bussin tilaaminen ja sen maksaminen Liigacupin vierasotteluun, niin ei kai me kauheasti voida odottaa, että joukkueet pystyisivät luomaan pelaajille yhtään parempia harjoittelu- ja pelaamisedellytyksiä.

Nyt päästiin jo vähän alkuun, katellaan lisää joku toinen päivä.